Linkkasin tän puolisolleni saatesanoin ”ah mä rakastan eeva kolua”, minkä jälkeen muistin juuri lukeneeni että ”jos vilpittömästi ajattelet jostakusta jotain kivaa, voit yhtä hyvin sanoa sen ääneen. Asiallisuuden rajoissa toki.” (Varmuuden vuoksi tarkennuksena tähän et silleen ihan asiallisesti rakastan 🤣)
Neurotyypillisten aikuisten maailmassa mua usein häiritsee se, että sosiaalisiin taitoihin suhtaudutaan niin eri tavalla kuin muihin taitoihin. Tarkoitan sitä, että esim. koulussa (jossa työskentelen) kukaan ei oleta, että ruotsin sivulauseen sanajärjestys tai yhtälöparit automaattisesti imeytyvät jokaiseen päähän. Joillakin näinkin tietysti tapahtuu, mutta jos ei, sit väännetään tarvittava määrä rautalankaa.
Sosiaalisten taitojen osalta sen sijaan usein törmää aika korkeisiin kyvykkyysoletuksiin. Monet kyseisistä taidoista ovat luonteeltaan sellaisia, että useimmilla ihmisillä niiden omaksuminen tapahtuu aika tiedostamatta (varsinkin jos aikanaan hiekkalaatikolla on rakennettu perustukset oppimiselle järkevän aikuisen tuella eikä ihan omin pikku kurarukkasin). Silloin aikuisena (varsinkin jos elää kovin neurotyypillisessä kuplassa) ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että kyseessä on supervoima, jota kaikilla ei ole. Tai siis, useimmat aikuiset pystyvät suhtautumaan pääosin armollisesti muiden heikkouksiin, mikäli joku on vaikka surkea piirtämään, laittamaan ruokaa tai laskemaan päässä. Mutta aika helposti käy niin, että jos joku käyttäytyy jossain tilanteessa hasardisti, tulkinta ei ole se, että tämä on hälle hankalampaa kuin mulle ja vaikka hän harjoitteleekin hirmu ahkerasti, niin ei ehkä siltikään tule supertaitavaksi. Jos tätä aspektia ei osaa tulla ajatelleeksi, johtopäätös saattaa olla, että siinäpä vasta creepperi, mulkku tai molempia. (Toki on olemassa myös huonoa käytöstä ja toisen kunnioittamisen perusteet on lähes kaikkien mahdollista omaksua viimeistään aikuisena.)
Koulussakaan harvoin näkee ekojen vuosien jälkeen selitettävän eksplisiittisesti sitä, miten eri tilanteissa pitää toimia tai mitä sanoa, vaan oletus on, että sellaiset ohjeet kuten ”muista ottaa toiset huomioon”, ”puhu ystävällisesti” tai ”käyttäydy asiallisesti” avautuvat kaikille.
Nyt tuli heti kunnon pohjustus näköjään 🤣 Mutta sekava pointtini on siis, että niin virkistävää ja ihanaa, että tässä tekstissä ei oleteta, että kaikkien pitäis osata tällaiset jutut, vaan kerrankin väännetään sitä aikuisille suunnattua rautalankaa! Tällaista sosiaalisten taitojen näkyväksi tekevää puhetta tarvittais niin paljon lisää. Epäilen, että sen puute on yks iso tekijä siinä, miksi esim. monilla autismikirjolla olevilla henkilöillä on kokemus siitä, että muilla on jotain käsittämätöntä salatietoa mitä heillä ei ole. Tai miksi yksinäisyyteen liittyy niin voimakas häpeä, kyllähän nimittäin jokaisen normaalin ihmisen pitäisi tietää miten muiden kanssa ollaan 🤷🏼♀️
Ehkä tunnistan ton että jos soittaa ihan vain kuulumisia niin saattaa tulla paineita että pitäis olla jotain järkevää sanottavaa yli kahdeksi minuutiksi eikä aina sit välttämättä ookkaan ja tulee awkward olo!
Sellainen konkreettinen vinkki tuli mieleen et jos on jollekin joku asia/kysymys minkä ehkä laittais tavallisesti viestillä niin sen sijaan soittaakin ja sit samalla kasuaalisti kysyy kuulumisia, voi olla et jää nopeaksi smalltalkiksi tai sit jää suustaan kii mut jos ei lähde sellasella maratonpuheluasenteella liikenteeseen niin ei haittaa! Ja ainahan voi etukäteen miettiä jonkun pikku anekdootin tai kiinnostavan oman kuulumisen mistä voi saada jutun juurta jos toinen on vaan silleen et ihan hyvää kuuluu. Ja sit jos tuleekin kiva puhelu niin voi kertoa et hei olipas kiva jutella ja pitääpä soitella useemmin (tää ehkä just haastavaa itselle jos jossain ihmissuhteissa ei oo tapana soitella et miten sen vois ottaa tavaks), ja sit ottaa Eevan vinkki käyttöön eli ei ilmaan heitettyjä yleisiä kahvikutsuja vaan vaikka ehdottaa et voisit seuraavan kerran kun oot lenkillä/automatkalla soitella taas! Jopa etukäteen sovittu vakkarilenkkisoittoaika joissain tapauksissa vois toimia 🤔
Tässä on aika hyvin avattu asioita, mutta tarttisin vielä rautalanka version siitä, että mitä kysymyksiä saa esittää sekä mitä ihmettä porukka puhuu puheluissaan. Viime aikoina olen alkanut tuntemaan itseni antisosiaaliseksi ihmiseksi, koska en osaa pitää yhteyttä ihmisiin. En käsitä miten tää muilta luonnistuu.
Jonkun pitäis ottaa asiaksi kirjoittaa rautalankaoppimateriaali 😅 koska tää just, ei pakosti tuu ajatelleeksi että ”soita kaverille” ei ohjeena oo kovin tarkka jos tietää itse luonnostaan miten se tapahtuu. Itsellä ei tää osunut silmään koska joidenkin kavereiden kanssa jotenkin osaan vain soitella joten astuin siihen ansaan että luulen että kaikki muutkin osaa, mutta kun asiaa mietin tarkemmin niin useimpien muiden kanssa mystisesti en todellakaan osaa. Eli pääsen hyvin sisään myös sun hämmennykseen! Kiinnostavaa kyllä, täytyy analysoida vähän mistä johtuu 🧐
"Näin ylläpidät ihmissuhteita - rautalanka versio aikuisille" olisi tarpeen 😅 Toki tässä oli jotakin, mutta en mä saa kutsuja ikinä mihinkään juhliin 😬 Tänään antisosiaalista oloani helpotti se, että kutsuin eilen kaverin kylään. Ja nyt ei olekkaan enää niin antisosiaalinen olo, kun on eilen puhunut lähes 4 tuntia kaverin kanssa livenä. Nähtäväksi jää kuinka pitkään tää olo kestää. Mutta en siis kutsu ikinä ketään kotiin, koska jotain kotihäpeää kun vanhemmat aikanaan asettaneet siivoustaso-olettaman niin korkealle. Mietin myös, että ihmissuhteisiin, missä ei ole ollut tapana soitella on hankala yhtäkkiä alkaa soitteleen. Onko tää jonkinlaista kaavoihin kangistumista? Voiko kysyä, että onko ok, jos soiteltaisiin joskus? No nyt ehdotin leffa iltaa eli se on ehkä tulossa ja toisen kanssa taiteilukerta.
Kiitos Eeva tästä tiivistetystä viisaudesta 🙏🏻 Mietin yli 91-vuotiasta isotätiäni ja 94-vuotiasta ystävääni Sakaria ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluita.
Monesti esiin nousee ilo ylisukupolvisesta yhteydestä, mutta myöskin kaipaus oman sukupolven läheisiin ja ystäviin - aikalaisiin, joista suurimmasta osasta on jo joutunut luopumaan menehtymisten tai vaikka muistisairauden vuoksi.
Mietin, miten tärkeää on, että on joku jonka kanssa voi yhdessä muistella asioita. Ystävät voivat loppupeleissä olla niitä ainoita ihmisiä elämässä, jotka tätä tärkeätä inhimillistä tarvetta voivat täyttää.
Menipä syvälliseksi näin aamutuimaan, mutta elämä on 💛 Ihastuttavat kuvituskuvat tässä julkaisussa!
Mä olen miettinyt vähän samaa omien nuoruudenystävien kanssa. Näen heitä harvemmin kuin aikuisena löytämiäni ystäviä ja olen läheisempi ”aikuisystävieni” kanssa, mutta tuntuu tosi merkitykselliseltä, että omassa elämässä on ihmisiä jotka on tunteneet minut silloinkin kun olin nolo ja angstinen 15-vuotias. ❤️
Kiitos Eeva viisaista ja rohkaisevasta tekstistä! Olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin ja sen myötä viimeistään todennut miten vaikeaa uusien ystävien saaminen aikuisiällä on. Tässä tekstissä oli paljon ihania ajatuksia. On aivan varmasti totta, että omat ystävyyssuhteesi eivät ole pelkkää onnekkuutta, vaan myös oman panostuksesi ansiota.
Syyllistyn itse kovasti kaiken kiusallisuuden välttelyyn ja small talk tuntuu todella raskaalta. Mutta on ihan totta että tällä asenteella on vaikea näyttää maailmalle itsestäni avointa kuvaa saati saada uusia ystäviä! Tämän tekstin inspiroimana haluan panostaa enemmän tuntemattomille hymyilyyn, tervehtimiseen ja lisäämään yhden lauseen lisää kanssakäymisissä.
Astunpa nyt tässä samalla myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerron, että mielelläni tapaisin uusia ihmisiä Vaasassa! Olen 27-vuotias ja rakastan kaikkea liikuntaan, ulkoiluun, pyöräilyyn, ruokaan, kirjoihin ja neulontaaan liittyvää. Olen oikeasti avoin, mukava ja hauska, kunhan kiusallisuuden välttelystäni pääsen. Olisi ihana tutustua uusiin ihmisiin!
Olen huomannut, että myös ikä on auttanut ainakin itseäni muiden aidossa kohtaamisessa. Vielä parikymppisenä ajattelin, että muut ovat yhtä kriittisiä itselleni mitä itse silloin itseäni kohtaan olin. Uusien ihmisten kanssa oli tosi pelottavaa jutella, kun koko ajan pelkäsi olevansa nolo. Noloa se ei ehkä ollut, mutta kankeaa vähintään.
Nyt 20 vuotta myöhemmin on tosi vapauttavaa näyttää haavoittuvuutensa ja olla aidosti oma itsensä. Ja kuinka kutkuttavaa on tutustua muihin ihmisiin, jotka myös uskaltavat olla itsenänsä muiden joukossa. Tuttavista tulee ystäviä paljon nopeammin ja kohtaamiset tekevät hyvää 100% enemmän.
Se on just näin! Olen huomannut saman, että vanhempana tuo tie tuttavuudesta ystävyyteen on nopeampi. Ja se liittyy nimenomaan siihen, että se järkyttävä epävarmuus ja itsetietoisuus ei ole enää samalla tavalla itsen, muiden ihmisten ja maailman välissä - sitä vaan osaa olla rennommin, kun on oppinut paremmin hyväksymään itsensä.
Olipa ihana, pitkä ja tärkeä kirjoitus. 💚 Pohdin juuri eilen näitä asioita pitkälti samoilla ajatuksilla. Kiitos tästä, ja ihanaa ystävien täytteistä elämää 😊
Tämä kirjoitus kolahti ihanasti, koska juuri tällä viikolla olen miettinyt, miten paljon on sellaista jo liiallisen puolelle menevää itsekkyyttä, että kuuntelee vain omia tarpeitaan eikä mieti muita. En osaa sanoittaa tätä niin hyvin kuin sinä, Eeva. Kiitos paljon. Taannoin Sari Valto -podcastissa oli jakso "olemme sairastuneet yksilöllisyyteen" ja se jäi mietittämään pitkäksi aikaa. Sen jälkeen aloin huomata kaikkialla itsekkyyttä ja epätervettä selfhelp-kulttuurin ruokkimista.
Kiitos! Tämä oli aivan loistava kirjoitus. Minua vaivaa se, miten ystävyyteen usein suhtaudutaan ihan kuin se olisi jotain ylimääräistä, jota voi harrastaa, jos perheeltä, työltä ja liikuntaharrastuksilta jää aikaa. Mulla on kaksi pientä lasta ja työt, harrastukset jne., ja ystävät mahtuvat tähän yhtälöön aivan hyvin – tai paremminkin tämä yhtälö ei toimisi, jos ystäviä ei olisi
Kirjoitit tärkeästä aiheesta. Itse olen miettinyt, että lasten ollessa pieniä, oli luontevaa solmia tuttavuuksia kaiken maailman vauvakerhoissa,mutta nyt teini-ikäisten äitinä on vähemmän vertaiskontakteja. Aikuisena tämä on haasteellisempaa. Tärkeä myös jos on eri-ikäisiä ystäviä!
Kiitos! Tuli ihan kauhea ikävä minun ystäviä, joista suurin osa asuu siellä Helsingissä, entisessä kotikaupungissani, jonne usein kaipaan. ♡ No onneksi voimme etänä ainakin pitää yhteyttä, vaikka se ei ole sama.
Paljon heräsi kaikkia ajatuksia kirjoituksesi pohjalta, mutta tämä kohta erityisesti jäi mieleeni, ja nostan sen vielä uudelleen tähän kaikkien näkyville:
"Kun uskaltaa näyttää itsestään epätäydellisiä, viallisia, haavoittuvia puolia, antaa toisillekin luvan samaan. Ilman haavoittuvuutta ei voi olla aitoa läheisyyttä, kulissi pystyttää aina ihmisten välille muurin."
Tänään kuulin juuri radiosta, että 66% nuorista ja nuorista aikuisista tuntee ainakin ajoittain yksinäisyyttä. Murehdinkin juuri näiden nuorten yksinäisyyttä.
Kiitos hienosta ja tärkeästä kirjoituksesta! 🥰Meidän suomalaisten yksi perisynti on juuri se, että kaivellaan liika omaa napaa ystävyyssuhteiden kustannuksella. 🫤
Remahdin nauruun kohdassa ”Hanki harrastus, erityisesti joku joka viikko samaan aikaan kokoontuva ryhmä. Kokemukseni mukaan noin viikon neljä tai viisi kohdalla suomalaisetkin alkavat puhua toisilleen.” 🤣
Olipa ihanan kattava lista! Hyvin ajateltu ja tiivistetty! Paljon pohtinut näitä itsekin. Aikuisiällä monen kohdalla ystävyyssuhteen syventäminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen jää siihen, kun pitää nähdä vähän enemmän vaivaa ja kestää kiusallisuutta. Ja paras vinkki keskusteluun on kuuntelutaitojen lisäksi nimenomaan kysymysten kysyminen. Ihmiset rakastavat puhua itsestään ja jos ei itse ole puheliaalla tuulella, hyvien kysymysten avulla keskustelu saattaa pysyä yllä vaikka kuinka pitkään sanomatta itse lähes mitään :D :D
Linkkasin tän puolisolleni saatesanoin ”ah mä rakastan eeva kolua”, minkä jälkeen muistin juuri lukeneeni että ”jos vilpittömästi ajattelet jostakusta jotain kivaa, voit yhtä hyvin sanoa sen ääneen. Asiallisuuden rajoissa toki.” (Varmuuden vuoksi tarkennuksena tähän et silleen ihan asiallisesti rakastan 🤣)
Neurotyypillisten aikuisten maailmassa mua usein häiritsee se, että sosiaalisiin taitoihin suhtaudutaan niin eri tavalla kuin muihin taitoihin. Tarkoitan sitä, että esim. koulussa (jossa työskentelen) kukaan ei oleta, että ruotsin sivulauseen sanajärjestys tai yhtälöparit automaattisesti imeytyvät jokaiseen päähän. Joillakin näinkin tietysti tapahtuu, mutta jos ei, sit väännetään tarvittava määrä rautalankaa.
Sosiaalisten taitojen osalta sen sijaan usein törmää aika korkeisiin kyvykkyysoletuksiin. Monet kyseisistä taidoista ovat luonteeltaan sellaisia, että useimmilla ihmisillä niiden omaksuminen tapahtuu aika tiedostamatta (varsinkin jos aikanaan hiekkalaatikolla on rakennettu perustukset oppimiselle järkevän aikuisen tuella eikä ihan omin pikku kurarukkasin). Silloin aikuisena (varsinkin jos elää kovin neurotyypillisessä kuplassa) ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että kyseessä on supervoima, jota kaikilla ei ole. Tai siis, useimmat aikuiset pystyvät suhtautumaan pääosin armollisesti muiden heikkouksiin, mikäli joku on vaikka surkea piirtämään, laittamaan ruokaa tai laskemaan päässä. Mutta aika helposti käy niin, että jos joku käyttäytyy jossain tilanteessa hasardisti, tulkinta ei ole se, että tämä on hälle hankalampaa kuin mulle ja vaikka hän harjoitteleekin hirmu ahkerasti, niin ei ehkä siltikään tule supertaitavaksi. Jos tätä aspektia ei osaa tulla ajatelleeksi, johtopäätös saattaa olla, että siinäpä vasta creepperi, mulkku tai molempia. (Toki on olemassa myös huonoa käytöstä ja toisen kunnioittamisen perusteet on lähes kaikkien mahdollista omaksua viimeistään aikuisena.)
Koulussakaan harvoin näkee ekojen vuosien jälkeen selitettävän eksplisiittisesti sitä, miten eri tilanteissa pitää toimia tai mitä sanoa, vaan oletus on, että sellaiset ohjeet kuten ”muista ottaa toiset huomioon”, ”puhu ystävällisesti” tai ”käyttäydy asiallisesti” avautuvat kaikille.
Nyt tuli heti kunnon pohjustus näköjään 🤣 Mutta sekava pointtini on siis, että niin virkistävää ja ihanaa, että tässä tekstissä ei oleteta, että kaikkien pitäis osata tällaiset jutut, vaan kerrankin väännetään sitä aikuisille suunnattua rautalankaa! Tällaista sosiaalisten taitojen näkyväksi tekevää puhetta tarvittais niin paljon lisää. Epäilen, että sen puute on yks iso tekijä siinä, miksi esim. monilla autismikirjolla olevilla henkilöillä on kokemus siitä, että muilla on jotain käsittämätöntä salatietoa mitä heillä ei ole. Tai miksi yksinäisyyteen liittyy niin voimakas häpeä, kyllähän nimittäin jokaisen normaalin ihmisen pitäisi tietää miten muiden kanssa ollaan 🤷🏼♀️
Ehkä tunnistan ton että jos soittaa ihan vain kuulumisia niin saattaa tulla paineita että pitäis olla jotain järkevää sanottavaa yli kahdeksi minuutiksi eikä aina sit välttämättä ookkaan ja tulee awkward olo!
Sellainen konkreettinen vinkki tuli mieleen et jos on jollekin joku asia/kysymys minkä ehkä laittais tavallisesti viestillä niin sen sijaan soittaakin ja sit samalla kasuaalisti kysyy kuulumisia, voi olla et jää nopeaksi smalltalkiksi tai sit jää suustaan kii mut jos ei lähde sellasella maratonpuheluasenteella liikenteeseen niin ei haittaa! Ja ainahan voi etukäteen miettiä jonkun pikku anekdootin tai kiinnostavan oman kuulumisen mistä voi saada jutun juurta jos toinen on vaan silleen et ihan hyvää kuuluu. Ja sit jos tuleekin kiva puhelu niin voi kertoa et hei olipas kiva jutella ja pitääpä soitella useemmin (tää ehkä just haastavaa itselle jos jossain ihmissuhteissa ei oo tapana soitella et miten sen vois ottaa tavaks), ja sit ottaa Eevan vinkki käyttöön eli ei ilmaan heitettyjä yleisiä kahvikutsuja vaan vaikka ehdottaa et voisit seuraavan kerran kun oot lenkillä/automatkalla soitella taas! Jopa etukäteen sovittu vakkarilenkkisoittoaika joissain tapauksissa vois toimia 🤔
Tässä on aika hyvin avattu asioita, mutta tarttisin vielä rautalanka version siitä, että mitä kysymyksiä saa esittää sekä mitä ihmettä porukka puhuu puheluissaan. Viime aikoina olen alkanut tuntemaan itseni antisosiaaliseksi ihmiseksi, koska en osaa pitää yhteyttä ihmisiin. En käsitä miten tää muilta luonnistuu.
Jonkun pitäis ottaa asiaksi kirjoittaa rautalankaoppimateriaali 😅 koska tää just, ei pakosti tuu ajatelleeksi että ”soita kaverille” ei ohjeena oo kovin tarkka jos tietää itse luonnostaan miten se tapahtuu. Itsellä ei tää osunut silmään koska joidenkin kavereiden kanssa jotenkin osaan vain soitella joten astuin siihen ansaan että luulen että kaikki muutkin osaa, mutta kun asiaa mietin tarkemmin niin useimpien muiden kanssa mystisesti en todellakaan osaa. Eli pääsen hyvin sisään myös sun hämmennykseen! Kiinnostavaa kyllä, täytyy analysoida vähän mistä johtuu 🧐
"Näin ylläpidät ihmissuhteita - rautalanka versio aikuisille" olisi tarpeen 😅 Toki tässä oli jotakin, mutta en mä saa kutsuja ikinä mihinkään juhliin 😬 Tänään antisosiaalista oloani helpotti se, että kutsuin eilen kaverin kylään. Ja nyt ei olekkaan enää niin antisosiaalinen olo, kun on eilen puhunut lähes 4 tuntia kaverin kanssa livenä. Nähtäväksi jää kuinka pitkään tää olo kestää. Mutta en siis kutsu ikinä ketään kotiin, koska jotain kotihäpeää kun vanhemmat aikanaan asettaneet siivoustaso-olettaman niin korkealle. Mietin myös, että ihmissuhteisiin, missä ei ole ollut tapana soitella on hankala yhtäkkiä alkaa soitteleen. Onko tää jonkinlaista kaavoihin kangistumista? Voiko kysyä, että onko ok, jos soiteltaisiin joskus? No nyt ehdotin leffa iltaa eli se on ehkä tulossa ja toisen kanssa taiteilukerta.
Kiitos Eeva tästä tiivistetystä viisaudesta 🙏🏻 Mietin yli 91-vuotiasta isotätiäni ja 94-vuotiasta ystävääni Sakaria ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluita.
Monesti esiin nousee ilo ylisukupolvisesta yhteydestä, mutta myöskin kaipaus oman sukupolven läheisiin ja ystäviin - aikalaisiin, joista suurimmasta osasta on jo joutunut luopumaan menehtymisten tai vaikka muistisairauden vuoksi.
Mietin, miten tärkeää on, että on joku jonka kanssa voi yhdessä muistella asioita. Ystävät voivat loppupeleissä olla niitä ainoita ihmisiä elämässä, jotka tätä tärkeätä inhimillistä tarvetta voivat täyttää.
Menipä syvälliseksi näin aamutuimaan, mutta elämä on 💛 Ihastuttavat kuvituskuvat tässä julkaisussa!
Ihana ja tärkeä huomio!
Mä olen miettinyt vähän samaa omien nuoruudenystävien kanssa. Näen heitä harvemmin kuin aikuisena löytämiäni ystäviä ja olen läheisempi ”aikuisystävieni” kanssa, mutta tuntuu tosi merkitykselliseltä, että omassa elämässä on ihmisiä jotka on tunteneet minut silloinkin kun olin nolo ja angstinen 15-vuotias. ❤️
Kiitos Eeva viisaista ja rohkaisevasta tekstistä! Olen juuri muuttanut uuteen kaupunkiin ja sen myötä viimeistään todennut miten vaikeaa uusien ystävien saaminen aikuisiällä on. Tässä tekstissä oli paljon ihania ajatuksia. On aivan varmasti totta, että omat ystävyyssuhteesi eivät ole pelkkää onnekkuutta, vaan myös oman panostuksesi ansiota.
Syyllistyn itse kovasti kaiken kiusallisuuden välttelyyn ja small talk tuntuu todella raskaalta. Mutta on ihan totta että tällä asenteella on vaikea näyttää maailmalle itsestäni avointa kuvaa saati saada uusia ystäviä! Tämän tekstin inspiroimana haluan panostaa enemmän tuntemattomille hymyilyyn, tervehtimiseen ja lisäämään yhden lauseen lisää kanssakäymisissä.
Astunpa nyt tässä samalla myös oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kerron, että mielelläni tapaisin uusia ihmisiä Vaasassa! Olen 27-vuotias ja rakastan kaikkea liikuntaan, ulkoiluun, pyöräilyyn, ruokaan, kirjoihin ja neulontaaan liittyvää. Olen oikeasti avoin, mukava ja hauska, kunhan kiusallisuuden välttelystäni pääsen. Olisi ihana tutustua uusiin ihmisiin!
-Anni
Olen huomannut, että myös ikä on auttanut ainakin itseäni muiden aidossa kohtaamisessa. Vielä parikymppisenä ajattelin, että muut ovat yhtä kriittisiä itselleni mitä itse silloin itseäni kohtaan olin. Uusien ihmisten kanssa oli tosi pelottavaa jutella, kun koko ajan pelkäsi olevansa nolo. Noloa se ei ehkä ollut, mutta kankeaa vähintään.
Nyt 20 vuotta myöhemmin on tosi vapauttavaa näyttää haavoittuvuutensa ja olla aidosti oma itsensä. Ja kuinka kutkuttavaa on tutustua muihin ihmisiin, jotka myös uskaltavat olla itsenänsä muiden joukossa. Tuttavista tulee ystäviä paljon nopeammin ja kohtaamiset tekevät hyvää 100% enemmän.
Se on just näin! Olen huomannut saman, että vanhempana tuo tie tuttavuudesta ystävyyteen on nopeampi. Ja se liittyy nimenomaan siihen, että se järkyttävä epävarmuus ja itsetietoisuus ei ole enää samalla tavalla itsen, muiden ihmisten ja maailman välissä - sitä vaan osaa olla rennommin, kun on oppinut paremmin hyväksymään itsensä.
Olipa ihana, pitkä ja tärkeä kirjoitus. 💚 Pohdin juuri eilen näitä asioita pitkälti samoilla ajatuksilla. Kiitos tästä, ja ihanaa ystävien täytteistä elämää 😊
Ihana kuulla että pidit, kiitos! Hyvää ystävänpäivää 💗
Tämä kirjoitus kolahti ihanasti, koska juuri tällä viikolla olen miettinyt, miten paljon on sellaista jo liiallisen puolelle menevää itsekkyyttä, että kuuntelee vain omia tarpeitaan eikä mieti muita. En osaa sanoittaa tätä niin hyvin kuin sinä, Eeva. Kiitos paljon. Taannoin Sari Valto -podcastissa oli jakso "olemme sairastuneet yksilöllisyyteen" ja se jäi mietittämään pitkäksi aikaa. Sen jälkeen aloin huomata kaikkialla itsekkyyttä ja epätervettä selfhelp-kulttuurin ruokkimista.
Kiitos! Tämä oli aivan loistava kirjoitus. Minua vaivaa se, miten ystävyyteen usein suhtaudutaan ihan kuin se olisi jotain ylimääräistä, jota voi harrastaa, jos perheeltä, työltä ja liikuntaharrastuksilta jää aikaa. Mulla on kaksi pientä lasta ja työt, harrastukset jne., ja ystävät mahtuvat tähän yhtälöön aivan hyvin – tai paremminkin tämä yhtälö ei toimisi, jos ystäviä ei olisi
Kirjoitit tärkeästä aiheesta. Itse olen miettinyt, että lasten ollessa pieniä, oli luontevaa solmia tuttavuuksia kaiken maailman vauvakerhoissa,mutta nyt teini-ikäisten äitinä on vähemmän vertaiskontakteja. Aikuisena tämä on haasteellisempaa. Tärkeä myös jos on eri-ikäisiä ystäviä!
Kiitos tästä! Mä oon viime vuosina ottanut asiakseni kertoa ystäville, että he ovat tärkeitä ja että on kiva nähdä.
Kiitos! Tuli ihan kauhea ikävä minun ystäviä, joista suurin osa asuu siellä Helsingissä, entisessä kotikaupungissani, jonne usein kaipaan. ♡ No onneksi voimme etänä ainakin pitää yhteyttä, vaikka se ei ole sama.
Paljon heräsi kaikkia ajatuksia kirjoituksesi pohjalta, mutta tämä kohta erityisesti jäi mieleeni, ja nostan sen vielä uudelleen tähän kaikkien näkyville:
"Kun uskaltaa näyttää itsestään epätäydellisiä, viallisia, haavoittuvia puolia, antaa toisillekin luvan samaan. Ilman haavoittuvuutta ei voi olla aitoa läheisyyttä, kulissi pystyttää aina ihmisten välille muurin."
Tuo on niin totta.
Hyvää ystävänpäivää kaikille! ♡
Tänään kuulin juuri radiosta, että 66% nuorista ja nuorista aikuisista tuntee ainakin ajoittain yksinäisyyttä. Murehdinkin juuri näiden nuorten yksinäisyyttä.
Kiitos hienosta ja tärkeästä kirjoituksesta! 🥰Meidän suomalaisten yksi perisynti on juuri se, että kaivellaan liika omaa napaa ystävyyssuhteiden kustannuksella. 🫤
Remahdin nauruun kohdassa ”Hanki harrastus, erityisesti joku joka viikko samaan aikaan kokoontuva ryhmä. Kokemukseni mukaan noin viikon neljä tai viisi kohdalla suomalaisetkin alkavat puhua toisilleen.” 🤣
Olipa ihanan kattava lista! Hyvin ajateltu ja tiivistetty! Paljon pohtinut näitä itsekin. Aikuisiällä monen kohdalla ystävyyssuhteen syventäminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen jää siihen, kun pitää nähdä vähän enemmän vaivaa ja kestää kiusallisuutta. Ja paras vinkki keskusteluun on kuuntelutaitojen lisäksi nimenomaan kysymysten kysyminen. Ihmiset rakastavat puhua itsestään ja jos ei itse ole puheliaalla tuulella, hyvien kysymysten avulla keskustelu saattaa pysyä yllä vaikka kuinka pitkään sanomatta itse lähes mitään :D :D