Ystävistä, kuinka niitä löydetään ja kuinka ne pidetään
Ota kuulokkeet pois päästä ja muita ajatuksia.
Viime viikolla kirjoitin pienistä onnistumisista. Tänään haluan kirjoittaa suuresta: ystävyydestä.
Yksi oman elämäni suurista onnistumisista ja tärkeimmistä saavutuksista on nimittäin se, että minulla on ympärilläni iso joukko ihmeellisen ihania, läheisiä ystäviä. Väitän, ettei kyse ole pelkästään onnekkuudesta - minä myös panostan ystävyyssuhteisiini paljon.
Tätä aihetta on itse asiassa paljon toivottu: miten aikuisena voisi löytää ystäviä, eikä vain kavereita vaan oikeasti läheisiä ystäviä?
Mikä olisikaan parempi päivä pohtia tätä kuin tänään, ystävänpäivänä. Tässä kirjeessä siis ajatuksia uusien ystävyyssuhteiden rakentamisesta ja olemassaolevien syventämisestä.
Luonnollisestikin jos kärsit vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta, nämä vinkit eivät ole välttämättä sinua varten. Mutta jokainen meistä voi oppia olemaan avoimempi maailmalle, sen tiedän kokemuksesta. Toisten vain täytyy aloittaa pienemmin askelin.
Aikuisenakin tarvitsee ystäviä arjessa, ei vain erityistilanteissa
Paras vinkkini läheisiin ystävyyssuhteisiin: ota tavaksi soitella. Tekstarit ovat näppärä keksintö, mutta ainakaan minulle ne eivät ole kanava ylläpitää ihmissuhteita. Mitä edes voi vastata, jos joku kysyy tekstarilla mitä kuuluu? Puhun hölinäpuheluita päivittäin. Kaikilla ei ole aikaa nähdä usein, mutta kaikkien täytyy jatkuvasti kävellä tai ajaa jonnekin, käydä kaupassa tai viikata pyykkiä. Hands free -kuulokkeiden aikakaudella se on mitä parhainta aikaa kilauttaa kaverille.
Muistatko millaista ystävyys oli lapsena, kun vaan makoiltiin kaverin huoneessa koulun jälkeen? Ei silloin tarvittu jotain hienoa brunssia tai taidenäyttelyä, jotta voisi tavata. Aikuisenakin voi vain hengailla, ja itse asiassa uskon että juuri sitä moni meistä kaipaisi enemmän: ystävien arkista läsnäoloa.
Some on hyvä tapa pysyä yhteyksissä, mutta se myös johtaa helposti harhaan. Nähdessämme ystävien kuvia saatamme kuvitella, että “pidämme yhteyttä” vaikka edellisestä puhelusta olisi vuosi. Koskaan ei myöskään kannata olettaa, että tietää somen perusteella, mitä jollekulle kuuluu.
Kutsu ystäviä kylään matalalla kynnyksellä. Luovu kaikenlaisista kulisseista koskien kotia. Ei tarvitse olla täydellisen siistiä tai mitään ihmeellisiä tarjoiluja. (Kaapissani on kyllä aina teetä, kahvia, viiniä ja jotain pientä makeaa yllätysvieraiden varalle.)
Sex and the City (1998) Toki aina kun mahdollista, kannattaa järjestää juhlat
… ja kutsua niihin myös uudempia tuttavuuksia. Oman kokemukseni mukaan suurin osa suomalaisista ihmisistä ei uskalla tai halua tulla - kun sen vain hyväksyy, sen ei anna lannistaa. Joku rohkea aina ottaa kutsun vastaan, ja se voi olla Casablancan kuolemattomin sanoin the beginning of a beautiful friendship.
Eri tuttavapiirejä kannattaa sekoittaa. Suomessa halutaan usein kutsua kaikkialle vain jo toisensa tuntevia ihmisiä, vaikka suurin osa aikuisista kaipaa uusia ihmisiä elämäänsä.
Kun joku kutsuu, mene! Paras tapa saada lisää juhlia elämäänsä on olla innokas ja hyvätapainen juhlavieras.
Mieti asiaa toisenkin kantilta. Huomiomme on enimmäkseen siinä, onko minulla energiaa mennä tai päällepantavaa tai tunnenko minä sieltä ketään ja tuleeko se olemaan minulle hankalaa. Itse asiassa järjestäjä ottaa paljon isomman riskin kuin sinä.
Kutsujaltakin vaatii paljon rohkeutta kutsua joku jota ei vielä tunne, ja arvostan sitä ainakin itse valtavasti. Olin itse asiassa juuri pari viikkoa sitten juhlissa, joista en tuntenut ketään - en edes juhlien järjestäjää. Mutta nytpä tunnen. (Kiitos kutsusta Saara!)
Jos sinulla on kavereita, mutta kaipaat läheisempiä ja syvempiä ystävyyssuhteita…
Mitä jos olisit itse se ystävä, jollaisen haluaisit? Tosi moni meistä haaveilee elokuvatyylisistä ystävistä, jotka ehdottavat aina jotain jännää tai järjestävät hupaisia teemaillallisia tai tulevat ovelle jäätelölähetyksen kanssa kun olemme saaneet pakit. Mutta unohdamme, että kuka tahansa meistä voi itse päättää olla sellainen ystävä.
Kun uskaltaa näyttää itsestään epätäydellisiä, viallisia, haavoittuvia puolia, antaa toisillekin luvan samaan. Ilman haavoittuvuutta ei voi olla aitoa läheisyyttä, kulissi pystyttää aina ihmisten välille muurin.
Anna muille tilaisuus auttaa. Emme halua vaivata ketään, mutta ihmisille on itse asiassa tärkeää saada olla avuksi ja tuntea itsensä tärkeäksi. Mutta kun pyydät jeesiä tai palvelusta, anna myös aina ihmisille mahdollisuus kieltäytyä ilman syyllisyyttä.
Suosittelen tarkastelemaan hyvin kriittisesti, kuinka usein teet ohareita ja perut menoja viime tingassa. Kaikilla on kiire ja kaikkia väsyttää, ymmärrän sen! Mutta niin se vain menee, että jos jatkuvasti peruu tai ghostaa, jossain vaiheessa puhelin vain lakkaa piippaamasta.
Ystäviä voi nähdä silloinkin, kun ei ole parhaassa terässä. Itse asiassa ystäviä on kaikkein tärkeintä nähdä juuri silloin. Yritän aina erikseen muistuttaa ystäviäni, että minun luokseni saa tulla vaikka pyjamassa, puoliunessa ja masentuneena, ei tarvitse olla valmiina kertomaan kiehtovia juttuja tai hauskoja vitsejä. Voi vaikka olla koko illan hiljaa ja antaa muiden puhua - pääasia, että vain tulee.
Olen itse tietoisesti viime vuodet harjoitellut sitä, että voin mennä sosiaalisiin tilanteisiin sellaisinakin päivinä, kun minulla ei ole kauheasti annettavaa. Yleensä se saa itse asiassa muutkin relaamaan, kun ihmiset muistavat, että ai niin, ei tarvitse esittää mitään.
Only Murders in the Building (2021) Ole luottamuksen arvoinen. Älä lupaile tyhjiä, pidä sanasi ja pidä ystävien salaisuudet.
Älä sano “olis kiva mennä kahville”, jos et aio mennä kahville. Itse olen päättänyt systemaattisesti ottaa kaikki tällaiset ehdotukset todesta ja alan kaivella kalenteria esiin. Olen saanut monta uutta ystävää tällä tavalla - ja toisaalta oppinut huomaamaan, ketkä lätisevät lämpimikseen.
Ystävät eivät ole toissijainen ihmissuhde - siis välivaihe, johon panostetaan parisuhdetta odotellessa. (Tai ehkä ne joillekin ovat, mutta sitten ei kannata ihmetellä, jos ei ole ystäviä.)
Ystäviäkin täytyy joskus priorisoida. Ymmärrän, että monille perhe tai parisuhde on ykkönen, mutta jos haluaa oikeasti hyviä, läheisiä ystävyyssuhteita, perhe ja parisuhde (tai työ!) eivät voi aina mennä ystävien edelle.
Olen itse aikaisemmin luovuttanut ihmisten suhteen liian helposti. Pitäisi aina muistaa, että kaikilla on omat epävarmuutensa, traumansa ja ajatusvinoumansa, joiden kautta he toimivat. Se mikä voi minulle näyttäytyä välinpitämättömyytenä tai itsekkyytenä voikin olla jotain ihan muuta. Nykyään, kun joku alkaa sekoilla, yritän olla kärsivällinen enkä päästä heti irti. Suurin toiveeni on, että minuunkin suhtauduttaisiin niin (osaanhan itsekin sekoilla).
Konfliktit kannattaa ottaa hienoimpina tilaisuuksina syventää ihmissuhdetta. Moni tärkeä ystävyyssuhteeni on valitettavasti päättynyt konfliktiin, mutta ne suhteet, joissa molemmilla on ollut halu selvittää asiat, ovat kaikkein läheisimpiä ja lujimpia. Niissä suhteissa on erilainen luottamus ja turva, koska tietää, että enää konflikteja ei tarvitse pelätä.
Clueless (1995) Älä pidä kirjaa siitä, kenen vuoro on ottaa yhteyttä. Mutta älä myöskään ole se, joka ei koskaan ota ensimmäisenä yhteyttä.
“Rajat” tai “self care” ei ole oikeutus kohdella muita ihan miten sattuu. Erityisesti somessa vallalla oleva pop-psykologia on enimmäkseen oman navan tuijottelua - minun tunteet, minun rajat, minun unelmat, minun tarpeet, minun traumat. Joo, tärkeää, mutta tosi harvoin näkee puhetta siitä, miten minun toimintani vaikuttaa muihin ihmisiin.
Ei ole mitään sääntöä, jonka mukaan uusien tuttavuuksien kanssa pitäisi puhua vain pintatason asioista. (En itse esimerkiksi tiedä mitään urheilusta ja säästä on nopeasti kaikki sanottu.) Olen huomannut, että suurin osa ihmisistä haluaa mennä pintaa syvemmälle ja pelkästään ilahtuu, jos joku muu ohjailee keskustelun siihen suuntaan.
Yritän oppia paremmaksi kuuntelijaksi. Oikeasti kuunnella, sen sijaan että vain miettisin, mitä aion itse seuraavaksi sanoa. Pysähtyä toisen sanomisten äärelle sen sijaan että yrittäisin heti viedä keskustelun takaisin siihen aiheeseen, mistä itse haluan puhua.
How to Marry a Millionaire (1953)
Näillä vinkeillä et välttämättä löydä uusia ystäviä, mutta opit olemaan avoimempi maailmalle (ja sen seurauksena löydät melko varmasti lopulta uusia ystäviä):
Syleile kiusallisuutta. Ihmisten välinen kanssakäyminen on usein vähän kiusallista. Taukoja kun ei keksi sanottavaa, juhlia joista ei tunne ketään. Mutta tästä muistutan itseäni aina: kiusallisuus ei ole vaarallista eikä siihen kuole. Se on vain epämukava tunne, jota voi opetella sietämään. Kun tilanne tuntuu kiusalliselta, laske hartiat ja hengitä.
Mitä enemmän oppii olemaan sinut itsensä kanssa, sitä rennommin osaa olla ihan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. On siis aika tärkeää oppia tykkäämään tai ainakin hyväksymään itsensä.
Kaikki tuntuvat inhoavan small talkia, mutta pienet, ystävälliset kanssakäymiset tekevät maailmasta ystävällisemmältä ja turvallisemmalta tuntuvan paikan. Se on asia, jonka merkitystä ei pidä yhtään vähätellä.
Voisitko suhtautua kanssakäymisiin niin, että ne ovat tilaisuus luoda yhteys toiseen ihmiseen - vaikkakin vain ihan nopea ja ohimenevä? Sen sijaan että ne ovat suoritus, kuin tennismatsi, josta pitää vain päästä läpi omaa vuoroa odottaen. Tämä vaatii läsnäoloa.
Viesti maailmalle, että olet ystävällinen ihminen, joka on avoin ihmiskontakteille. Älä kävele kaikkialle nenä kännykässä ja kuulokkeet korvilla. Tervehdi, kiitä, hymyile, pidä ovea auki kun joku tuntuu tarvitsevan apua. Ystävällisillä ihmisillä on usein enemmän ystäviä.
(Mainittakoon, että itsellänikin on epäsosiaalisia päiviä, kun en jaksa tai halua ottaa kontaktia keneenkään, olen kärsimätön, itsekäs ja äkkipikainen, haluaisin vain että koko Helsinki olisi hiljaa ja painuisi pois tieltäni. Ne ovat hetkiä, eivät kohtaloni elämässä.)
The Group (1966) Hanki kantapaikka - kahvila, baari, koirapuisto tai vaikka lankakauppa.
Hanki harrastus, erityisesti joku joka viikko samaan aikaan kokoontuva ryhmä. Kokemukseni mukaan noin viikon neljä tai viisi kohdalla suomalaisetkin alkavat puhua toisilleen.
Älä pelkää sitä, että ihmiset pitävät sinua outona, jos otat heihin kontaktia. Loppuelämäsi kannalta paljon suurempi riski on se, että jätät väliin kaikki mahdollisuudet tutustua uusiin ihmisiin. Ja sitä meistä jokainen tekee koko ajan! Tavallaan epäonnistumista ei siis tarvitse pelätä, koska olemme jo epäonnistuneet paljon pahemmalla tavalla. (Eikö tässä olekin tavallaan jotain lohdullista?)
Olen usein ällistynyt siitä, miten pitkään jotkut voivat puhua kysymättä toiselta yhtäkään kysymystä! Jos et ole luontaisesti kiinnostunut muiden ihmisten asioista, opettele olemaan. Suurin osa ihmisistä haluaa, että heidän kuulumisiaan kysellään, koska se osoittaa kiinnostusta ja välittämistä, ja toisaalta ihmiset nyt vain tykkäävät puhua itselleen tärkeistä asioista. Tämä rikastuttaa omaakin elämää: maailma on paljon kiinnostavampi paikka, kun on kiinnostunut muustakin kuin omista asioistaan.
Jos vilpittömästi ajattelet jostakusta jotain kivaa, voit yhtä hyvin sanoa sen ääneen. Asiallisuuden rajoissa toki.
Thelma and Louise (1991) Yritä venyttää omaa mukavuusaluetta pieni askel kerrallaan. Mitä enemmän tilanteita välttelee, sitä pienemmäksi käy oma mukavuusalue, ja mitä pienempi on oma mukavuusalue, sitä enemmän kaikki ahdistaa. Jos siis naapurin tervehtiminen ahdistaa, eikö se ole nimenomaan erinomainen syy tervehtiä naapuria, jotta jonain päivänä se ei enää ahdista?
… ole siis vaan se sinnikäs friikki Suomessa, joka tervehtii naapureita ja sanoo hei saapuessaan johonkin tilaan. Kokemukseni mukaan ihmiset alkavat lopulta tervehtiä takaisin.
Haasta itsesi small talkaamaan, jos se ei tule luonnostaan. Alepan kassasta tai kahvilan baristasta ei välttämättä tule uutta ystävää, mutta mitä luontevammin oppii ottamaan kontaktia ihmisiin, sitä todennäköisemmin on valmiina aloittamaan keskustelun sitten kun törmää tulevaan bestikseensä jossain.
Tämän kuulin jostain podcastista: pyri lisäämään yksi lause siihen, miten jokin kanssakäyminen normaalisti menisi. Jos normaali kanssakäymisesi työpaikan vahtimestarin kanssa on “miten menee”, “ihan hyvin kiitti”, yksi lause enemmän tähän olisi vaikkapa “ihan hyvin kiitti, päätin tällä viikolla pyöräillä joka päivä töihin.” Autopilotilla tapahtuvat kanssakäymiset harvoin johtavat mihinkään, mutta jo pieni ripaus persoonaa antaa mahdollisuuden jonkinlaisen yhteyden syntymiseen.
Ainakin minun on tosi vaikeaa olla ihmisten seurassa, jotka eivät koskaan jaa mitään itsestään. En tarkoita, että kaikille pitäisi kertoa syvimmät unelmansa ja pelkonsa, mutta kerro jotain. On yksi asia puhua säästä ja toinen mainita, että juuri tämän sään takia sinä ja vaimosi suunnittelette muuttoa Espanjaan. Siinä on heti jotain, mihin tarttua.
Jokainen tarvitsee ympärilleen samanhenkisiä ihmisiä, mutta olisimmepa ennakkoluulottomampia sen suhteen, mitä samanhenkisyys tarkoittaa. Ystävän ei tarvitse olla samanikäinen, samaa sukupuolta, samaa koulutustaustaa ja tulotasoa. Itse asiassa jokainen meistä hyötyisi erilaisten ihmisten seurasta.
Muistetaanhan, että ystävien tehtävä ei ole olla kiinnostavia sivuhahmoja elokuvassa, jossa itse olemme pääosassa. Kaikilla on ihan oma, kokonainen elämä, omat kuviot ja omat suunnitelmat - ja ne menevät eteenpäin myös ilman meitä. On iso etuoikeus saada olla mukana jonkun elämässä.
Ihmisiä ei voi laittaa hyllylle ja ottaa sieltä esiin silloin, kun itse heitä tarvitsee. Ystävyyssuhteisiin pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin elämässä - usein se mitä saa, on suoraan suhteessa siihen, kuinka paljon on itse valmis panostamaan. (Ja jos tuntuu että panostaa muttei saa mitään takaisin, on aika löytää uusia, parempia ystäviä.)
Kaikkea hyvää ystävänpäiväänne! Muistathan ennen kaikkea olla hyvä ystävä itsellesi.
Siitä kaikki lähtee.
PS. Veikkaan, että tämän uutiskirjeen lukijoissa on vaikka kuinka paljon kivoja ja ihania tyyppejä. Jos siis haluat perustaa tämän kirjoituksen kommenttiboksissa lukupiirin, lenkkiporukan tai vaikka avantouintiseuran, sana on vapaa!
Linkkasin tän puolisolleni saatesanoin ”ah mä rakastan eeva kolua”, minkä jälkeen muistin juuri lukeneeni että ”jos vilpittömästi ajattelet jostakusta jotain kivaa, voit yhtä hyvin sanoa sen ääneen. Asiallisuuden rajoissa toki.” (Varmuuden vuoksi tarkennuksena tähän et silleen ihan asiallisesti rakastan 🤣)
Neurotyypillisten aikuisten maailmassa mua usein häiritsee se, että sosiaalisiin taitoihin suhtaudutaan niin eri tavalla kuin muihin taitoihin. Tarkoitan sitä, että esim. koulussa (jossa työskentelen) kukaan ei oleta, että ruotsin sivulauseen sanajärjestys tai yhtälöparit automaattisesti imeytyvät jokaiseen päähän. Joillakin näinkin tietysti tapahtuu, mutta jos ei, sit väännetään tarvittava määrä rautalankaa.
Sosiaalisten taitojen osalta sen sijaan usein törmää aika korkeisiin kyvykkyysoletuksiin. Monet kyseisistä taidoista ovat luonteeltaan sellaisia, että useimmilla ihmisillä niiden omaksuminen tapahtuu aika tiedostamatta (varsinkin jos aikanaan hiekkalaatikolla on rakennettu perustukset oppimiselle järkevän aikuisen tuella eikä ihan omin pikku kurarukkasin). Silloin aikuisena (varsinkin jos elää kovin neurotyypillisessä kuplassa) ei välttämättä tule edes ajatelleeksi, että kyseessä on supervoima, jota kaikilla ei ole. Tai siis, useimmat aikuiset pystyvät suhtautumaan pääosin armollisesti muiden heikkouksiin, mikäli joku on vaikka surkea piirtämään, laittamaan ruokaa tai laskemaan päässä. Mutta aika helposti käy niin, että jos joku käyttäytyy jossain tilanteessa hasardisti, tulkinta ei ole se, että tämä on hälle hankalampaa kuin mulle ja vaikka hän harjoitteleekin hirmu ahkerasti, niin ei ehkä siltikään tule supertaitavaksi. Jos tätä aspektia ei osaa tulla ajatelleeksi, johtopäätös saattaa olla, että siinäpä vasta creepperi, mulkku tai molempia. (Toki on olemassa myös huonoa käytöstä ja toisen kunnioittamisen perusteet on lähes kaikkien mahdollista omaksua viimeistään aikuisena.)
Koulussakaan harvoin näkee ekojen vuosien jälkeen selitettävän eksplisiittisesti sitä, miten eri tilanteissa pitää toimia tai mitä sanoa, vaan oletus on, että sellaiset ohjeet kuten ”muista ottaa toiset huomioon”, ”puhu ystävällisesti” tai ”käyttäydy asiallisesti” avautuvat kaikille.
Nyt tuli heti kunnon pohjustus näköjään 🤣 Mutta sekava pointtini on siis, että niin virkistävää ja ihanaa, että tässä tekstissä ei oleteta, että kaikkien pitäis osata tällaiset jutut, vaan kerrankin väännetään sitä aikuisille suunnattua rautalankaa! Tällaista sosiaalisten taitojen näkyväksi tekevää puhetta tarvittais niin paljon lisää. Epäilen, että sen puute on yks iso tekijä siinä, miksi esim. monilla autismikirjolla olevilla henkilöillä on kokemus siitä, että muilla on jotain käsittämätöntä salatietoa mitä heillä ei ole. Tai miksi yksinäisyyteen liittyy niin voimakas häpeä, kyllähän nimittäin jokaisen normaalin ihmisen pitäisi tietää miten muiden kanssa ollaan 🤷🏼♀️
Kiitos Eeva tästä tiivistetystä viisaudesta 🙏🏻 Mietin yli 91-vuotiasta isotätiäni ja 94-vuotiasta ystävääni Sakaria ja heidän kanssaan käymiäni keskusteluita.
Monesti esiin nousee ilo ylisukupolvisesta yhteydestä, mutta myöskin kaipaus oman sukupolven läheisiin ja ystäviin - aikalaisiin, joista suurimmasta osasta on jo joutunut luopumaan menehtymisten tai vaikka muistisairauden vuoksi.
Mietin, miten tärkeää on, että on joku jonka kanssa voi yhdessä muistella asioita. Ystävät voivat loppupeleissä olla niitä ainoita ihmisiä elämässä, jotka tätä tärkeätä inhimillistä tarvetta voivat täyttää.
Menipä syvälliseksi näin aamutuimaan, mutta elämä on 💛 Ihastuttavat kuvituskuvat tässä julkaisussa!