Sain viime vuoden lopulla ystävältäni lahjaksi japanilaisen daruma-nuken, jolla on kaksi valkoista silmää. Saadessaan daruman lahjaksi saa esittää toiveen, ja toiveen merkiksi nukelta väritetään toinen silmä. Ajatus on, että nukke saa toisen silmän, kun toive on toteutunut.
Vuodenvaihteessa väritin darumalle yhden silmän ja toivoin uutta kotia. Sain tällä viikolla seremoniallisesti värittää darumalle toisenkin silmän, sillä uusi koti on löytynyt!
Olin ajatellut asunnonvaihtoa tämän vuoden projektiksi, joten kaikki menikin paljon nopeammin kuin olin kuvitellut. Niinkin nopeasti, että tajusin juuri, että muuttoon on kaksi (!) viikkoa.
Olen siis kuluneen viikon aikana pistänyt hösseliksi tavarankarsimisprojektin kanssa, mutta olen myös hyvästellyt tätä kotia ja näitä kulmia. Minulle tulee erityisen ikävä kirjastoa, Hakaniemen hallin juustokauppaa ja vadelma-manteli-ruusucroissanteja (aion hakea tänään sellaisen viikonlopun alkamisen merkiksi) sekä lähikauppani myyjää, joka jaksaa olla aurinko silloinkin kun ulkona on harmaata (eli usein).
Olo näiden hyvästien keskellä ei ole vaikea eikä haikea, päinvastoin olen viime päivinä katsellut nykyistä kotiani vieläkin suuremmalla arvostuksella ja rakkaudella. Eilen kun olin kävelemässä kotiin näin talon jo kaukaa, ja ensimmäinen ajatukseni oli kaunotar! Tunsin oloni pelkästään onnekkaaksi, että sain pienen pätkän elämästäni asua niin kauniissa talossa, yhdessä kaupungin kauneimmista.
Miksi sitten muutat, on tosi moni kysynyt. Sepä se…
Kun vuosia sitten muutin Helsinkiin Turusta, olin siihenastisen elämäni pahimmassa jamassa. Olin täydessä burnoutissa sitä tietämättäni, kliinisesti masentunut ymmärtämättä yhtään mistä oli kyse, juuri eronnut parisuhteesta jonka piti kestää koko elämä, lapsuudenperheeni oli hajonnut, isoisäni kuollut, ja lopulta kuoli koirakin. Summa summarum: ei mennyt erityisen hyvin.
En muista siltä ensimmäiseltä kevättalvelta juuri muuta kuin sen, että kävelin. En tiennyt mitä tehdä, olin hukannut itseni niin, etten enää edes muistanut mitä tykkäsin tehdä. Joten aloin vain kävellä. Kävelin päivät pitkät pitkin Etelä-Helsingin katuja, ilman määränpäätä.
Noilla kävelyillä rakastuin. Kaupunkiin, elämään ja lopulta vähän jopa itseeni. Aloin nähdä maailman uudenlaisella tavalla. Huomasin, miten paljon ympärilläni on kauneutta, johon en koskaan ollut kiinnittänyt huomiota: kiemuraisia kipsikoristeita talojen seinissä, kekseliäitä istutuksia puistoissa, aitojen takaa ryöppyäviä hortensioita, pittoreskeja pöytiä ravintoloiden edessä, joille joku on unohtanut huulipunan tahraaman viinilasin. Ja puita! Ennen kaikkea puita.
Puita, jotka opin tuntemaan. Kävelyistäni tuli oikeastaan päiväretkiä, joilla kävin katsomassa, mitä ystävilleni kuuluu. Hmm kiinnostavaa, lajitoverisi viereisessä korttelissa kukkii jo, mutta sinä et. Onpa hyvä, että etenemme asioissa jokainen omaan tahtiimme.
Olen kaikki viime vuodet kaivannut noita kortteleita ja haaveillut, että joskus vielä muutan takaisin. Viime vuoden lopulla aloin miettiä, että miksi sitten joskus? Miksi en vain olisi siellä missä haluan olla? Elämä on niin kamalan lyhyt.
Viime aikoina on alkanut tuntua siltä, etten pelkästään ikävöi vanhoja päiväkävelyreittejäni, vaan tarvitsen niitä. Ne korjasivat minut silloin, kun olin kaikkein eniten rikki ja luotan, että ne korjaavat minut nytkin. Vaikka en ole aivan yhtä hajalla kuin ensimmäisenä Helsinki-keväänäni, sanotaan että paremminkin on mennyt.
Olen ikävöinyt tuttuja puita, merta, kukkia, puistoja ja kahviloiden terasseja. Antiikkikauppojen ikkunoita ja sitä yhtä baaria, jossa vanhat miehet juovat sherryä.
Joku voisi sanoa - ja on sanonutkin - että on aivan järjetöntä muuttaa juuri remontoidusta unelmakodista siksi, että kaipaa puita tai vanhoja sherryä juovia miehiä. Mutta minua ei kertakaikkiaan enää kiinnosta elää elämääni sen mukaan, mikä on järkevää.
Vaikka löytäisi unelmiensa asunnon, ei se tarkoita sitä, että samalla saisi myös unelmiensa elämän. Ja minun unelmaelämääni kuuluvat puut ja päivittäiset kävelyt merenrantaan.
Moni on ollut kauhuissaan, että muutan, vaikka tein juuri niin ison remontin. En ajattele ollenkaan, että kaikki se remontin eteen tekemäni työ ja näkemäni vaiva olisi mennyt hukkaan, koska en ole jatkossa itse nauttimassa siitä. Joku muu on!
Ostin palan Helsingin historiaa ja oli kunnia saada pitää siitä huolta. Asunto oli ostaessani sen melkoisen heikossa kunnossa, joten ajattelen, että ehkäpä tein omalta osaltani maailmasta hieman kauniimman. Se on minusta kiva ajatus. Tuntuu merkitykselliseltä.
Ihmisiä on tuntunut hämmentävän erityisesti se, että muutan isosta asunnosta merkittävästi pienempään. Elämässähän suunnan kuuluu olla juuri toisin päin! Kuuluu saada ylennys, ei alennus. Kuuluu tienata enemmän, ei vähemmän. Kuuluu vaihtaa isompaan, ei pienempään asuntoon.
Mutta kuulkaas, olen tässä alkanut pohtia, että ehkäpä myöskään isot neliöt eivät ole minua varten. Koko elämäni haaveilin, että ympärilläni olisi paljon tilaa, mutta todellisuudessa en sitten oikein osannutkaan olla isossa asunnossa. Tunsin usein oloni hieman levottomaksi. Isossa asunnossa on myös tuntunut siltä, että siivoan koko ajan ja käytän päivistäni valtavasti aikaa siihen, että kävelen ympäri asuntoa etsimässä kännykkääni ja kuulokkeitani. Isot neliöt tuovat sitä paitsi aina mukanaan myös isommat kulut ja isomman vastuun. Raskaiden viime vuosien jälkeen kaipaan elämääni ennen kaikkea kepeyttä ja huolettomuutta.
Olen hirvittävän kiitollinen parista viime vuodesta, koska ilman niitä en nyt tietäisi sitä, mitä tiedän. En tietäisi, että kaikki elämässäni alkaa hajoilla ilman päiväkävelyitäni.
En tietäisi, että lähipuiston puut ovat minulle lopulta kuitenkin tärkeämpiä kuin kakluunit ja erkkeri-ikkunat (juuri ne, joista haaveilin koko elämäni!)
Enkä tietäisi, että elämässä on aivan ookoo kulkea “väärään” suuntaan.
Itse asiassa, alan aavistaa: juuri väärään suuntaan kulkemalla saattaakin päästä lähemmäksi sitä elämää, josta haaveilee.
Kiitos Eeva❤️en ole koskaan kommentoinut oikeastaan mihinkään, mutta nyt tunsin pakottavaa tarvetta tehdä niin.
Olen seurannut sinua pitkään ja kokenut suurta samaistumista ja tuttuuden tunnetta. Ihan kuin hyvän ystävän sanoja lukisi kun uutiskirjeesi saapuu. Tänään se oli vielä paljon enemmän. Ikään kuin "lupa" kulkea elämässä väärään suuntaan ja tehdä ratkaisuja, joissa ei muiden mielestä ole mitään järkeä. Suuri kiitos. En osaa sitä paremmin sanoa, mutta halusin sinun tietävän, että paluusi kirjoittamisen äärelle on merkityksellistä. Varmasti paljon enemmän kuin uskotkaan.
Toivon sinulle lohdullisia askeleita, tutuilla kaduilla- rakkaiden puiden katveessa. Sekä rohkeutta elää juuri kuten haluat, myös jatkossa. Silloinkin kun se tarkoittaa kulkemista "väärään" suuntaan.
Tämä! Ja miten onnellista, että kävely, puut ja merenrannat on kaikki olemassa ilman että niitä tarvitsee omistaa tai niihin tarvitsee sijoittaa 💙