Olen suolaa ja vettä ja kaiketi olen myös kontrollifriikki
Askelia pois mukavuusalueelta.
Minua on huvittanut ajatus siitä, että kirjoitan “uutiskirjettä”, koska eihän täällä koskaan ole mitään uutisia.
Mutta tänäänpä on: olemme aloittaneet podcastin!
Minulta on jo vuosia kyselty podcastista, mutta en halunnut alkaa tehdä podia vain siksi että “sellainen pitää nyt olla”. Halusin aloittaa podcastin vain, jos keksisin mielestäni oikeasti hyvän idean.
Nyt on paitsi idea, josta olen innoissani, myös kanssa-podcastaaja, josta olen vähintään yhtä innoissani: rakas ystäväni, kaikin puolin inspiroiva Kia Arpia (jonka moni teistäkin kenties tuntee Bella Tablesta tai Instagramista). Teemme podcastia Podimolle - jos sinulla ei ole vielä tunnareita, tämän linkin kautta saa 60 päivän ilmaisen kokeilujakson.
Meitä yhdistää Kian kanssa halu nähdä maailmassa kauneutta ja elää värikkäämpää arkea - ja toisaalta kalvava pelko siitä, että aika loppuu ja elämä jää elämättä. Elämisen taito -podcastissa pohdimme sitä, miten voisimme oppia ottamaan elämästä enemmän irti ja saamaan ihan tavalliseen arkeen enemmän syvyyttä ja nautintoa. Siis hyvin pitkälti samoja aiheita, joita näissä perjantaikirjeissäni mietiskelen.
(Sain kerran kunnian haastatella André Acimania, joka sanoi minulle, että jokaisella kirjoittajalla on pohjimmiltaan vain yksi aihe, josta hän kirjoittaa uudestaan ja uudestaan. Tämä, hyvä ja syvä ja kauniimpi elämä, on selvästi minun.)
Nyt muutaman jakson nauhoitettuamme olen tajunnut, että olen ehkä joko alkanut kirjoittaa, koska olen kontrollifriikki, tai sitten kirjoittaminen on tehnyt minusta kontrollifriikin. Kumpi oli ensin, muna vai kana, kynä vai kontrollifriikki?
Kirjoittaessa voin hioa tekstejäni yksin juuri niin pitkään kuin haluan. Voin mietiskellä miten lauseen luonteeseen vaikuttaa se, sanonko minä, minäkin vai minähän. Laitanko pilkun vai ajatusviivan? Voin hioa lauseistani kärkkäimmät särmät pois, jotta en turhaan loukkaisi ketään.
(Voi kuinka pelkäänkin sitä, että loukkaan jotakuta! Nykyteorian mukaan juuri siksi puren leukojani yhteen öisin niin kovaa, että eräs purentafysiologi julisti minut pahimmaksi koskaan näkemäkseen tapaukseksi, jolle mitään ei ole enää tehtävissä. En halua loukata ketään, joten päädyn loukkaamaan itseäni.)
Ja kirjoittaessa voin lopuksi aina valita, painanko “lähetä” vai päätyykö teksti roskakoriin kenenkään koskaan sitä näkemättä.
Toki tiedostan, että tässäkin on kyse vain kontrollin illuusiosta - kuten aina, kun kuvittelemme voivamme kontrolloida elämää tai muiden ajatuksia tai oikeastaan yhtään mitään. Todellisuudessa sen jälkeen kun painan “lähetä”, teksti alkaa elää omaa elämäänsä. Jokainen lukee ja tulkitsee sen omalla tavallaan, niiden lasien läpi, joilla on tottunut asioita katsomaan - tai valinnut katsoa.
En voi oikeasti juurikaan vaikuttaa siihen, miten joku sanani ymmärtää. Mutta ah, kuinka suloista on pitää siitä illuusiosta kiinni!
Podcastatessa kaikki illuusiot rapisevat - en voi palata kumitusnappulalla korjailemaan lauseitani, en voi puhua vasta sitten kun olen muotoillut sanomiseni juuri oikein. Joudun opettelemaan sietämään sitä, että päästän ilmoille keskeneräisiä ajatuksia, ja että joku voi tulkita minut tai äänensävyni ihan eri tavalla kuin tarkoitin.
Olen siis kauhuissani, mutta myös innoissani. Tämä on minulle tilaisuus tehdä jotain, missä olen mukavuusalueeni rajoilla. Ja kuten vanha valmentajani tykkäsi muistuttaa - kasvu tapahtuu kipualueella. Viime vuosina mukavuusalueeni on kaventunut liikaakin, kaiken sairastelun ja maailman hulluuden jäljiltä. Ja ei takuulla ole sattumaa, että samaan aikaan kipuni on lisääntynyt. Kroonisesta kivusta sanotaan usein, että se on kehon tapa pitää meidät safe in the most unsafe way, turvassa kaikkein turvattomimmalla tavalla.
Martha Beck muuten kirjoittaa mainiossa uudessa kirjassaan Beyond Anxiety, että juuri tämän takia ahdistus on viime vuosina kasvanut kaikkialla maailmassa räjähdysmäisesti: mitä pienemmäksi mukavuusalueemme käy, sitä helpommin kaikki alkaa ahdistaa. (Ja koronapandemia oli melkoinen sysäys sille, että kaikkien mukavuusalue kapeni radikaalisti.)
Eksyinpä taas sivuraiteille, mutta siihenhän näissä kirjeissä on lupa...
Tämä viikko on ollut niin hulinaa, etten oikein edes keksinyt mistä vinkata teille kirjeen lopussa. Mitä edes olen tehnyt kuluneen viikon? Olen ollut aamusta iltaan liikenteessä, ja aina kun olen ajatellut viettäväni illan kotona sohvalla toipuen, seuraa jokin yllättävä käänne, jonka ansiosta olen taas matkalla johonkin tai nakutan läppäriä yömyöhään. (En valita - itsepä toivoin, että tapahtuisi jotain!)
Keskiviikkona olin sentään sopinut leffatreffit ystävän kanssa, ja onneksi liput oli jo ostettu, koska muuten olisin takuulla yrittänyt perua kun on niin kauheesti kaikkee. Mutta juuri niinhän se on, että kun kiire on kovin, on kaikkein tärkeintä pysähtyä.
Pari tuntia pimeässä teatterissa mukavassa penkissä olikin juuri se, mitä sieluni ja hermostoni tähän väliin kaipasi. Myös elokuva oli tähän hetkeen juuri oikea valinta, Paolo Sorrentinon uusin, Parthénope. Leffa kertoo Napolista ja kauniista naisesta, johon koko Napoli auttamatta rakastuu (jopa vähän koomisessa määrin, senkin läähättäjä-Paolo).
Elokuva on kuin kaupunki itse - sensuelli, rosoinen, hieman melankolinen ja auringon vastapainoksi täynnä tummia varjoja… ja kaunis kaunis kaunis. Lääkettä Italian ja kesän kaipuuseen. Kimmeltävä meri, ihoa hyväilevä aurinko, hennossa kesätuulessa heiluvat verhot.
Sitä kohti mennään. Tänään oli jo ilmiselvä kevät.
PS. Parthénopessa erästä henkilöä kuvailtiin sanoin hän on suolaa ja vettä, johon Parthénope vastasi kuin meri. Se oli minusta ihanasti sanottu ja sai minut tuntemaan oloni hieman paremmaksi.
Kun aamuisin peilistä katsovat silmäpussit kokoa extra large ja aivan poikkeuksellisen turvonnut naama (puhelimeni kasvojentunnistin ei nykyään enää aamuisin tunnista minua), en enää sano itselleni “olenpa turvonnut”. Sanon olen suolaa ja vettä, kuin meri.
.
Tuli taas mielenkiintoinen hetki kun Eevan Uutiskirje pompahti sähköpostiini.
Ensimmäiseksi ajattelin, että jaksa lukea ja mitä siinä nyt on.
Istuin ja kuivattelin hiuksia ja oli aikaa lukea kuitenkin.
Hitsi! Miten sä teet tämän Eeva, vei täysin taas mennessään.
Luin hetkessä ja jotkut kohdat kahteen kertaan.
Mieli taas paremmassa kunnossa lähdin kuivaamaan hiuksiani.
Kiitos jälleen!
Ihanaa perjantaita Eeva ja kaikki muut ihanat lukijat,
Odotan näitä viikoittaisia kirjeitä aina innolla, ja ne on täydellinen tapa aloittaa perjantaiaamu kahvikupin äärellä. Koska täällä on niin ihana tunnelma, haluaisin vinkata teille myös omasta Substackistani, Life as Lived, jota julkaisen (ainakin) kahdesti kuukaudessa, myös perjantaisin. Uusin postaus on ilmestynyt juuri tänään. Tällä hetkellä tekstejäni lukee ystävät ja perhe, mikä on ihanaa!, ja samalla kun on ottanut sen äärimmäisen jännittävän askeleen, että julkaisee maailmalle jotain, toivoo, että ne tekstit voisivat löytää lukijoiden luo. Aloitin Life as Lived viime keväänä ja olen kirjoitellut silloin tällöin, mutta itse asiassa vasta Eevan Substackin myötä tajusin, että tosiaan, ehkä voisin sitoutua tiettyyn päivään viikossa, jolloin julkaisen. Alkuun se on joka toinen perjantai, sillä en halua ajaa itseäni nurkkaan, mutta on tässä välissä ollut yksi maanantaipostauskin.
Joka tapauksessa: olen kolmenkympin kynnyksellä oleva Veera, helsinkiläinen kirjallisuuden opiskelija (graduseminaarissa parhaillaan!) ja yrittäjä. Kirjoitan englanniksi siitä, mikä liikkuu mielessä ja sydämessä: henkisestä kasvusta (heh) ja kaikesta siitä, mikä tekee elämästä merkityksellisempää.
Jos haluatte mukaan, olisi ihana nähdä teitä siellä. Tervetuloa! <3