Never again
Jos villeistä nuoruusvuosistani tehtäisiin soundtrack, sillä olisi ehdottomasti The Streetsin biisi It’s Too Late. Lukemattomat olivat ne kerrat kun kävelin aamuyöstä kotiin kuulokkeissani tuo kappale ja sydämessäni jokin selittämätön kaiho.
Kappaleessa kertoja on luvannut tavata tyttöystävänsä kahdeksalta, mutta ei saavukaan paikalle, koska tulee vähän sitä sun tätä, sorry babe had to meet a mate. Tyttöystävä on silti aina odottamassa, kunnes yhtenä päivänä ei olekaan. Biisin kertoja vannoo itselleen
never again am I gonna be late
never again am I gonna be late
never again am I gonna be late
En keksi toista palasta populaarikulttuuria, joka paremmin tavoittaisi sen tunteen, kun on tehnyt virheen ja yhtäkkiä näkee asiat täysin kirkkaasti ja selkeästi. Tämä ei ollutkaan se mitä halusin, en enää ikinä aio toimia näin. (Voi kunpa ne oivallukset eivät aina unohtuisi viimeistään seuraavalla viikolla…!)
Minulla on ollut tällä viikolla oma never again am I -hetkeni, kun tajusin, että en ole vuosiin ollut yhtä stressaantunut kuin tänä keväänä. Ja se tuntuu aivan hirveältä! Stressaantuneessa kehossa on kamalaa olla ja stressaantunut mieli on rasittava seuralainen… itselle ja muille.
Kaikista hirveimmältä tuntuu ajatella, että elin vuosikausia tällaisessa olotilassa. Jatkuva stressi ja sitä seuraava ahdistus, unettomuus ja kaikenlaiset keholliset oireet olivat vuosien ajan “normaalini”.
Olen sanonut itselleni monta kertaa tällä viikolla, että en enää koskaan halua tällaista elämää. En halua ikinä enää palata siihen elämään, jossa jatkuva stressi oli normaalia.
Itse asiassa minulle alkaa valjeta, että elämä ilman jatkuvaa stressiä ja ahdistusta taitaa olla minulle todella suuri arvo elämässä. Voi kuulostaa hassulta, kukapa meistä ei arvostaisi stressitöntä ja ahdistuksetonta elämää? Mutta kyllä minäkin olisin aikaisemmin valinnut mieluummin hienot duunit ja ison liksan, jos ja kun sellaisia oli tarjolla.
Viime vuosina tuon tyyppisten asioiden viehätys on alkanut karista. Huomaan, että oikeastaan haluan elämältä ihan muita asioita. Kunnianhimoni ei enää kohdistu työhön vaan siihen, miten paljon voin päivistäni nauttia. Haluan aikaa. Haluan herätä ilman kuristavaa tunnetta kurkussa. Haluan käydä kiireettömillä päiväkävelyillä. Haluan puuhastella. Haluan paljon tyhjää kalenteriin. Haluan pienen kodin ja pienet kiinteät kulut. Haluan keitellä teetä kaikessa rauhassa. Haluan kirjoittaa. Haluan että mielessäni on tilaa luovuudelle. Haluan olla valmis, kun avautuu mahdollisuus seikkailuun, en aina sanoa hei kuulostaa tosi kivalta mut mä en pääse.
Stressikausia elämässä toki tulee, siitä ei pääse mihinkään, eikä niihin ajautumisesta kannata itseään liikaa soimata. Tämänkin kevään sumpun on osittain aiheuttanut joukko asioita, jotka eivät ole minun kontrollissani. Pieni määrä stressiä on sitä paitsi välttämätöntä, jos haluaa muuttaa asioita, oppia uutta tai haastaa itseään.
Mutta jatkossa haluan muistaa, että minulla on usein mahdollisuus valita stressittömämpi elämä. Se alkaa siitä, mille asioille sanon ei ja mille sanon kyllä.
Kävelin eilen Niskalan arboretumiin. Oli oikein kaunis talvipäivä toukokuun korvilla (jouduin lainaamaan äidiltä hiihtohousut, että tarkenin). Ostin kahvin mukaan Haltialan tilan kioskilta. Toivoin näkeväni arboretumilla kirsikankukkia. En nähnyt, mutta myöhemmin näin niitä parkkipaikalla.
Kuuntelin kävellessäni Amy Poehlerin podcastia, jossa oli vieraana Jack Black. Ihana jakso, ja ihania ihmisiä! Kirjoitin ylös Jackin toteamuksen: I don’t like toxicity, I like love and I like fun. Yksinkertaista ja ytimessä.
Se aamupäivä oli täynnä asioita, joille haluan sanoa kyllä. Mietin, että oikeastaan tämä kevät on ollut mahdottoman arvokas - on ollut hyvä sukeltaa hetkeksi takaisin vanhaan stressielämään, jotta muistaa, että tätä minä en enää halua. Never again.
Kirsikankukkia ja kevyitä askelia viikonloppuunne!
PS. Olen katsonut pari jaksoa uutta tv-sarjaa Your Friends & Neighbours. En oikein tiedä vielä pidänkö sarjasta vai en, mutta teemoiltaan se on ollut kiinnostava juuri tähän väliin. Sarjan päähenkilö on ajanut itsensä loukkoon haalimalla ulkoisia menestyksen merkkejä - valtava talo, monta autoa, lapset yksityiskoulussa, kaapillinen kalliita kelloja. Kaikki ihmiset sarjassa vaikuttavat syvästi onnettomilta. Eivät siksi, että he ovat rikkaita, vaan siksi, että he ovat valinneet elintason, jonka ylläpitäminen on koko ajan hiuskarvan varassa… ja aiheuttaa loputonta, jep, arvasitte: stressiä.
Ulkopuolelta päähenkilön ongelmien katsominen tuntuu suorastaan turhauttavalta - luovu niistä autoista ja muuta pienempään kämppään, niin kaikki helpottaa! Mutta ehkä moni meistä onkin ihan samassa ansassa, vain pienemmässä mittakaavassa? No, pidinpä sarjasta tai en, ainakin se on saanut ajattelemaan!